Buono Tomato~

Nyt ihan alkuun jostain pöllimäni haaste. Voisi olla ihan hyvä muistaa mistä niitä haasteita vie. Kyseessä on siis se haaste missä vastataan kysymykseen 1 ensimmäisen saapuneen viestin ensimmäisellä lauseella, kysymykseen 2 taas toisen saapuneen viestin jne. jne.

1.Mitä sanoisit, jos kumppanisi olisi ollut uskoton?
~Mm...

2.Mitä sanot aina parhaalle ystävällesi?
~Kiitos xP

3.Mitä sanot ensimmäisenä, kun ystäväsi on joutunut bussin yliajamaksi
~Haha, näin kävi xP (osuvaa, eikö?)

4.Mikä on ruminta, mitä voisit sanoa vihamiehellesi?
~Kiinnioloja niin paljon luvassa, etten coneist tiedä yhtään :s

5.Mitä äitisi sanoo ennen kuin menet nukkumaan?
~Meh xP

6.Mitä huutaisit, jos voittaisit miljoonan?
Kertausta aina ;)

7.Mitä sanoisit jumalalle, jos tapaisit hänet?
~Kesälomat~

8.Mitä haluat kuulla kaikkein eniten?
~No koitahan nyt kestää viel hetki enne lomia :)

9.Mitkä tulevat olemaan viimeiset sanasi
~Klara vappen :)

Sitten voisin kertoa teille kirjottamani novellin, joka on kuulemma tosi hyvä. No mene ja tiedä sitten, oli vaan tylsää ja kirjotin tän.

Siskoni purkkapallotyttö

Me kaikki seistiin siinä rivissä ja mietittiin. Mietittiin mitä purkkapallotytöstä, mun siskosta, olis tullu jossei se olis kuollu. Ei me tiedetty. Se oli halunnu vaan yhtä asiaa. Olla villi.

Mä juoksin sen perässä, eikä mua naurattanu yhtään vaikka mä näin sen nauravat silmät kun se vilas hartiansa yli.

"Pysähy, kuulitko? Me ollaan liian kaukana", mä huusin, muttei se kuullu. Se vaan puhalsi ison, vaaleenpunasen purkkapallon joka räjähti ja lähmäs sen otsahiukset klimpeiks. Siitä tavastaan se oli saanu nimensäkin.

"Miks me ei saaha mennä tästä eteenpäin?" se lopulta kysy.

"Siks että meitä on kielletty. Ala tulla."

Mutta se ei tullu. Se heitti makaamaan hiekkalle ja tuijotti taivaalle silmillä jotka mä oppisin tuntemaan tulevien viikkojen aikana.

"Mitä sä toivoisit kaikista eniten?" se kysy kun mä istuin sen viereen.

"Mä tahtosin että olis hyvä olla eikä kenenkään tarvis pelätä."

"Mä en oo yhtä epäitsekäs. Mä haluisin olla villi." Parin viikon päästä se toivois et sillä olis rahaa seuraavaan huumesatsiin.

Me seistiin siinä sateessa ja katottiin kuinka ne sulki arkun kannen purkkapallotytön

valkosten ja hauraitten kasvojen päälle. Oli syyskuu ja sen kuolemasta oli kulunu pari viikkoo.

Me käännyttiin lähteeksemme, mutta mä katoin sitä vielä kerran.

"Älä itke purkkapallotyttö, mä rakastan sua", mä kuiskasin turtana, vaikka tiesinkin etten ikinä

kävis sen luona. Se oli liian rakas. Matkalla kotiin me kuljettiin siitä sillalta, jolta mun pikkusisko

hyppäs huumepöllyissään. Äiti alko itkee ja mun sydän vaikers. Mun pikkuruinen, tosi rakas, 

vaan viistoistakesänen pikkusiskoni makas jossain ton järven pohjassa. Mut ei kukaan sitä sieltä 

sais naarattua. 

Mä tiesin, että mun siskoni purkkapallotyttö olis tosi söpö enkeli, jonka otsahiuksia purkka 

ei ikinä lähmäis klimpeiks.

Ja loppukevennykseksi tämä laulu

I'm so sorry

Vieläkin otsikko on pätkä minkään laulun sanoitusta, tämähän alkaa pikkuhiljaa olla lupaavaa. Nyt siis useamman päivän postaukset tässä samassa. Viivästys johtuu siitä, että äidinkielenopettajamme unohti ainevihkomme kotiin, enkä halunnut poiketa postaussuunnitelmasta. Joten tässähän näitä olisi.

Torstai:

Vuoden '54 Coupe DeVillen moottori hyrähti käyntiin. Ihmiset käänsivät päänsä katsoakseen vanhaa autoa, joka iästään huolimatta kehräsi pehmeästi. Kun he näkivät tutun mustan auton, jonka konepeltiin oli maalattu pääkallo he käänsivät katseensa pois, kyllähän he olivat nähneet auton ja sitä käyttävät ihmiset monesti.
Rock n' rollin valta oli poissa, enää yksi miljoonan dollarin kvartetista lauloi elävälle yleisölle. Carl Perkins, Johnny Cash, Elvis Presley, yksi kerrallaan pelistä pudotetut miehet, joita koko amerikka suri. Ei, koko maailma.
Vanhassa Coupe DeVillessä Del Shannon lauloi valittavalla äänellä Runawayta, mies joka tappoi itsensä. Auton ratin takana istuva ihminen virnisti synkästi. Rock n' roll on rankka laji, joka vie sielun ja myöhemmin hengen. Seuraavan kappaleen ensimmäiset bassotahdit jysähtelivät kaiuttimista auton kaasuttaessa pois.
Lopulta auto pysähtyi lopulta kerrostalon edessä. Auton omistaja nousi paikaltaan. Taivaansiniset silmät katselivat rakennusta arvioiden, ja hiilenmustat hiukset heilahtivat kasvoille. Hiljainen tuhahdus karkasi huulilta virnistyksen myötä. Nainen istuutui takaisin penkilleen ja katosi kulman taakse.
Stereot pauhasivat nuoren miehen huoneessa huoneen omistajan lukiessa kirjaansa. Alakerran mummo paukutti kattoa kävelykepillä, saamatta tippaakaan huomiota mieheltä. Kylmänrauhallisesti hän käänsi sivua. Ovelta kuuluva koputus sai hänet sammuttamaan stereot ja kävelemään ovelle. Ovella seisoi mustahiuksinen nainen, jonka taivaansiniset silmät katsoivat läpitunkevasti miehen tihkuisenharmaisiin silmiin.
Coal black hair, baby blue eyes, you wouldn't know devil if she comes in disguise...
Brian Setzerin kappaleen sanat iskivät miehen tajuntaan kuin nyrkki kasvoihin. Nainen oli kuin paholainen, mikäli laulajaa oli uskominen.
- Voisitko kertoa minulle missä lähin parkkipaikka on? nainen kysyi hymyillen kiltisti.
Huomaamattaan mies oli nyökännyt ja työntänyt jalkansa bootseihin jotka odottivat eteisessä. Hän sieppasi avaimen takkinsa taskusta ja juoksi portaita alas. Mummo tuli valittamaan ovelleen ryntäilystä syntyvää melua. Bootsien kannat kilahtelivat sen jälkeen kahta äänekkäämmin portaisiin. Ulkoportailla molemmat purskahtivat nauruun, ja nauroivat kunnes saivat pidellä vatsaansa.
- Nimi on Pain, mies hymyili ojentaen kätensä.
- Peggy Sue, sano Peggy vaan.
Pain hymyili Peggylle ja lähti sitten kävelemään tienvartta kohti.
- Mikä näistä on sinun autosi? hän kysyi katsellen ympärilleen.
- Tuo musta, Peggy vastasi ja osoitti erästä autoa muiden joukossa.
- Tuo Cadillac vai?
Peggy nyökkäsi. Pain katsoi naista pitkään, saaden kysyvän katseen.
- Se vaan on upea, hän totesi ja käveli auton luokse.
Myöhemmin sinä iltana Pain makasi paikoillaan ja katsoi kattoon. Hän oli
näyttänyt Peggylle parkkipaikan, lähimmän jonka näiltä nurkin löysi.
Jonkin ajan kuluttua alkoi liikkua huhua siitä, että Francine ja Pain ovat pari. Ei se ihan niinkään mennyt, mutta yhdessä he viettivät melkein kaiken aikansa. Peggy oli collegessa ja Pain töissä. Hän oli koneistajana läheisessä tehtaassa, ja työ vei osan jopa viikonlopuista.
Pain juoksi pitkin sairaalan käytävää, bootsien kannat kilisivät ja häntä katsottiin paheksuen. Peggy oli täällä jossakin. Peggy, josta oli tullut hänelle sisko. Jo kerran aiemmin hän oli katsonut kuolemaa silmästä silmään. Silloin hänelle rakas henkilö oli kuollut hänen käsivarsilleen. Ja hänen viimeiset sanansa olivat olleet ’anna minulle anteeksi Pain’. Kyynelet pakottivat silmänurkissa, mutta hän ei halunnut itkeä. Suuri Pain, Bronxin katujen kasvattama kauhu ei itkenyt naisen tähden.
Hän törmäsi sisään sairaalahuoneeseen hengästyneenä ja surullisena.
- Pain, Peggy kuiskasi, hänen äänestään kuulsi suru.
- Peggy, älä kuole. Minä tiedän olevani huonon onnen ruumiillistuma, mutta älä kuole, Pain henkäisi ennen itsehillintänsä menettämistä. Hän painoi päänsä Peggyn hartiaan, ja itki ne kaikki kyynelet jotka kuluneet kaksi vuotta olivat häneen kasanneet. Viimeksi hän oli itkenyt kun Francine oli kuollut. Francine joka ei ollut itkenyt heidän nähtensä. Francine joka oli ollut vahva.
- Minä kuolen kyllä, me olemme täällä vain käymässä. Mutta joskus minä tulen takaisin, sitten kun kipusi on turtunut. Unohda minut, lupaan palata. Sinä päivänä kun kipusi turtuu minä otan uuden olomuodon, kauniin kuin tämä, mutta silti syntisen.
Pain nyyhki hiljaa ymmärtämättä tytön sanoja. Lopulta hän lähti tämän luota, vain yöksi. Hieman ennen neljää hän heräsi katkonaisesta ja painajaisten kirjomasta unestaan siihen tunteeseen, että jokin oli poissa. Ja seuraavana aamuna soitettiin sairaalasta, että Peggy oli kuollut hieman ennen neljää.
Seuraavat päivät Pain kierteli niitä paikkoja joissa he olivat liikkuneet. Parkkipaikalla odotti jotakin muuta kuin Peggyn kiiltävän musta Coupe DeVille. Auto oli pelkkä raato, puhki ruostunut ja tyhjillä renkailla lepäävä. Ovi joka oli johtanut Peggyn asuntoon oli poissa, siinä kohden oli pelkkää raakaa seinää.

Peggy ei ollut ihminen, hän ei ollut enkeli, ei liiemmin jumala. Demoniksi hän oli liian syntinen, hän oli paholainen. Naisen hahmossa hän oli aina vikitellyt miehiä, ja aina hän oli siinä onnistunut. Hän kulki haavoitettu sydän rinnassa kivuliaasti sykkien, joskus hänkin oli ollut viaton.

Opettajan kommentti oli vain :On sinulla mielikuvitusta. Ja arvosana 9+.

Sitten tänäinen pätkä:
Vaatteet eivät tee ihmistä,
ei sielua voi vangita valokuvaan.
Me ihmiset olemme sisimmältään paskiaisia,
ei uutta Jeesusta joukossamme.
Jokaisella on oma pahuutensa,
toisilla sisäänsä kätketty,
ei myönnä edes itselleen ettei ole synnitön,
toinen pintaan tuo, tahtoen kaikille näyttää.

Se on nyt sitten runo. Tiedän ettei se ole kovin kaksinen, mutta tähän aikaan en saa enää mitään järjellistä irti. Toivottavasti yllättävän pitkä pätkä torstaille korvaa tänäisen naurettavan naperopätkän lapsenlapsen. No olkaa hyvät, nauttikaa mikäli kykenette, ja saanko kuulla mielipiteenne?

Edit: Niinjoo, Sallalla on arvonta menossa! Tuonne kaikki -->http://muotijatrendit.blogspot.com/2008/12/nukkejuttuja-ja-kuukauden-kisan.html

Don't trust a woman

Tänään on joulukuun ensimmäinen, eikö vaan? Jotenka saanen esitellä, Rama-Lama Ding-Dongin oma joulukalenteri starttaa. Eli joka päivälle pieni tarina, jos joku päivä jää välistä kiireiden takia, ilmaantuu seuraavana päivänä kaksi pätkää. Elikkä sen suuremmitta puheitta, aloitetaan.

Jossakin savun verhoamassa uuden englannin kaupungissa poika - vai sanoisiko nuori mies - juoksi hengästyneenä ja kompuroiden pilvenpiirtäjien väliin jäävälle kaistalle syntyneelle aukiolle.
"Mikä on Johnny-boy?" mustahiuksinen tyttö kysyi.
"Se on täällä!" poika huohotti, ja tämän ääni vapisi, johtuneeko se sitten rasituksesta vaiko raa'asta pelosta.
"Mikä on täällä?" kysyi mustahiuksisen tytön takaa pienikokoinen poika, jota kaikki kutsuivat nimellä X. Eräänä päivänä hän oli vain tullut kaupunkiin, kertoen kaikille eri nimen ja tarinan. Pian oli Johnny - jota kaverit kutsuivat Johnny-boyksi - keksinyt alkaa kutsua häntä muuttujaksi, X:ksi.
"Se", vaaleahiuksinen poika - Louisiana nimeltään - sanoi nousten seisomaan.
"Mikä se?" X tivasi.
"X parka on uusi näissä piireissä", mustahiuksinen tyttö - Rama-Lamaksi kutsuivat - hymähti, ja pudottautui istumaan seinän viereen kasvaneelle siivottomalle ruohotilkulle.
"Kerro se tarina Rama", Johnny pyysi kuin pieni lapsi.
"Hyvä on. X, tämä on pitkä tarina, käy istumaan. Et kuitenkaan kestäisi seistä koko aikaa", Rama-Lama totesi.
X teki kuten Rama-Lama oli käskenyt, ja Louisianakin kävi makaamaan auringon lämmittämälle asfaltille.
"Kerran aikojen alussa - minä en oikeasti tiedä milloin, mutta kauan siitä on - eli täälläpäin mies. Miehellä oli punaiset hiukset ja harmaat silmät, ja erittäin kaunis vaimo, jonka huhuttiin olevan paholainen. Ei se olisi sula mahdottomuus ollutkaan, sillä miehen elinaikana maailma oli huono paikka elää. No, sitten kun mies kuoli, katosi nainenkin näiltä nurkin. Palasiko hän sitten helvettiin vai muuttiko vain pois, ei sitä kukaan tiedä. No kuitenkin, nainen ei kadonnut kokonaan. Hän jätti meille pienen palan itsestään. Auton. Auto on vanha kuin synti, mutta se kehrää kuin kissa. Mutta sen pakokaasu haisee kuolemalta. Se ei tarvitse öljyä, vaan ihmisverta", Rama-Lama kertoi ilmeikkäällä äänellään.
"Vaikka oikeasti on sula mahdottomuus, että auto kulkee ilman öljyä", Louisiana, joukon järkiperäinen älykkö totesi.
"Älä keskeytä Raman tarinaa, hemmetin kirjaviisas!"Johnny kivahti hattunsa alta.
"No, sitten Johnny kerran sanoi, että kaupunkiin tuli outo auto. Vanha musta Chevrolet, jollaista hän ei ole ikinä ennen nähnyt. No 13 kuukautta tuon vierailun jälkeen se tuli taas. Ja taas 13 kuukautta kului ennen kuin auto tuli takaisin. Auto sai osittain siitä nimensä. Osittain se tulee rekisterikilvestä. LCK-13 lukee kilvessä, ja Johnny kivenkovaan väittää, että se tarkoittaa lucky-13, onnekasta kolmeatoista. No en minä siitä tiedä, mutta kyllä minä siihen uskon, että tuo auto on naispaholaisen sielun osa, Chevrolet 13, kuolema renkailla."

Tuo oli se minun aikaisemmin mainitsemani urbaani legenda-tarina, ja toimikoon nyt avauksena tälle joulukuulle. Tyttö on Rama-Lama, koska pidän siitä lempinimenä. Johnny taas on perus rokkarinimiä, ja X on hetken mielijohde. Louisiana taas on jotakin luokkaa Ponyboy, Sodapop ja Dallas. Mutta mitä tykkäsitte?