I'm so sorry

Vieläkin otsikko on pätkä minkään laulun sanoitusta, tämähän alkaa pikkuhiljaa olla lupaavaa. Nyt siis useamman päivän postaukset tässä samassa. Viivästys johtuu siitä, että äidinkielenopettajamme unohti ainevihkomme kotiin, enkä halunnut poiketa postaussuunnitelmasta. Joten tässähän näitä olisi.

Torstai:

Vuoden '54 Coupe DeVillen moottori hyrähti käyntiin. Ihmiset käänsivät päänsä katsoakseen vanhaa autoa, joka iästään huolimatta kehräsi pehmeästi. Kun he näkivät tutun mustan auton, jonka konepeltiin oli maalattu pääkallo he käänsivät katseensa pois, kyllähän he olivat nähneet auton ja sitä käyttävät ihmiset monesti.
Rock n' rollin valta oli poissa, enää yksi miljoonan dollarin kvartetista lauloi elävälle yleisölle. Carl Perkins, Johnny Cash, Elvis Presley, yksi kerrallaan pelistä pudotetut miehet, joita koko amerikka suri. Ei, koko maailma.
Vanhassa Coupe DeVillessä Del Shannon lauloi valittavalla äänellä Runawayta, mies joka tappoi itsensä. Auton ratin takana istuva ihminen virnisti synkästi. Rock n' roll on rankka laji, joka vie sielun ja myöhemmin hengen. Seuraavan kappaleen ensimmäiset bassotahdit jysähtelivät kaiuttimista auton kaasuttaessa pois.
Lopulta auto pysähtyi lopulta kerrostalon edessä. Auton omistaja nousi paikaltaan. Taivaansiniset silmät katselivat rakennusta arvioiden, ja hiilenmustat hiukset heilahtivat kasvoille. Hiljainen tuhahdus karkasi huulilta virnistyksen myötä. Nainen istuutui takaisin penkilleen ja katosi kulman taakse.
Stereot pauhasivat nuoren miehen huoneessa huoneen omistajan lukiessa kirjaansa. Alakerran mummo paukutti kattoa kävelykepillä, saamatta tippaakaan huomiota mieheltä. Kylmänrauhallisesti hän käänsi sivua. Ovelta kuuluva koputus sai hänet sammuttamaan stereot ja kävelemään ovelle. Ovella seisoi mustahiuksinen nainen, jonka taivaansiniset silmät katsoivat läpitunkevasti miehen tihkuisenharmaisiin silmiin.
Coal black hair, baby blue eyes, you wouldn't know devil if she comes in disguise...
Brian Setzerin kappaleen sanat iskivät miehen tajuntaan kuin nyrkki kasvoihin. Nainen oli kuin paholainen, mikäli laulajaa oli uskominen.
- Voisitko kertoa minulle missä lähin parkkipaikka on? nainen kysyi hymyillen kiltisti.
Huomaamattaan mies oli nyökännyt ja työntänyt jalkansa bootseihin jotka odottivat eteisessä. Hän sieppasi avaimen takkinsa taskusta ja juoksi portaita alas. Mummo tuli valittamaan ovelleen ryntäilystä syntyvää melua. Bootsien kannat kilahtelivat sen jälkeen kahta äänekkäämmin portaisiin. Ulkoportailla molemmat purskahtivat nauruun, ja nauroivat kunnes saivat pidellä vatsaansa.
- Nimi on Pain, mies hymyili ojentaen kätensä.
- Peggy Sue, sano Peggy vaan.
Pain hymyili Peggylle ja lähti sitten kävelemään tienvartta kohti.
- Mikä näistä on sinun autosi? hän kysyi katsellen ympärilleen.
- Tuo musta, Peggy vastasi ja osoitti erästä autoa muiden joukossa.
- Tuo Cadillac vai?
Peggy nyökkäsi. Pain katsoi naista pitkään, saaden kysyvän katseen.
- Se vaan on upea, hän totesi ja käveli auton luokse.
Myöhemmin sinä iltana Pain makasi paikoillaan ja katsoi kattoon. Hän oli
näyttänyt Peggylle parkkipaikan, lähimmän jonka näiltä nurkin löysi.
Jonkin ajan kuluttua alkoi liikkua huhua siitä, että Francine ja Pain ovat pari. Ei se ihan niinkään mennyt, mutta yhdessä he viettivät melkein kaiken aikansa. Peggy oli collegessa ja Pain töissä. Hän oli koneistajana läheisessä tehtaassa, ja työ vei osan jopa viikonlopuista.
Pain juoksi pitkin sairaalan käytävää, bootsien kannat kilisivät ja häntä katsottiin paheksuen. Peggy oli täällä jossakin. Peggy, josta oli tullut hänelle sisko. Jo kerran aiemmin hän oli katsonut kuolemaa silmästä silmään. Silloin hänelle rakas henkilö oli kuollut hänen käsivarsilleen. Ja hänen viimeiset sanansa olivat olleet ’anna minulle anteeksi Pain’. Kyynelet pakottivat silmänurkissa, mutta hän ei halunnut itkeä. Suuri Pain, Bronxin katujen kasvattama kauhu ei itkenyt naisen tähden.
Hän törmäsi sisään sairaalahuoneeseen hengästyneenä ja surullisena.
- Pain, Peggy kuiskasi, hänen äänestään kuulsi suru.
- Peggy, älä kuole. Minä tiedän olevani huonon onnen ruumiillistuma, mutta älä kuole, Pain henkäisi ennen itsehillintänsä menettämistä. Hän painoi päänsä Peggyn hartiaan, ja itki ne kaikki kyynelet jotka kuluneet kaksi vuotta olivat häneen kasanneet. Viimeksi hän oli itkenyt kun Francine oli kuollut. Francine joka ei ollut itkenyt heidän nähtensä. Francine joka oli ollut vahva.
- Minä kuolen kyllä, me olemme täällä vain käymässä. Mutta joskus minä tulen takaisin, sitten kun kipusi on turtunut. Unohda minut, lupaan palata. Sinä päivänä kun kipusi turtuu minä otan uuden olomuodon, kauniin kuin tämä, mutta silti syntisen.
Pain nyyhki hiljaa ymmärtämättä tytön sanoja. Lopulta hän lähti tämän luota, vain yöksi. Hieman ennen neljää hän heräsi katkonaisesta ja painajaisten kirjomasta unestaan siihen tunteeseen, että jokin oli poissa. Ja seuraavana aamuna soitettiin sairaalasta, että Peggy oli kuollut hieman ennen neljää.
Seuraavat päivät Pain kierteli niitä paikkoja joissa he olivat liikkuneet. Parkkipaikalla odotti jotakin muuta kuin Peggyn kiiltävän musta Coupe DeVille. Auto oli pelkkä raato, puhki ruostunut ja tyhjillä renkailla lepäävä. Ovi joka oli johtanut Peggyn asuntoon oli poissa, siinä kohden oli pelkkää raakaa seinää.

Peggy ei ollut ihminen, hän ei ollut enkeli, ei liiemmin jumala. Demoniksi hän oli liian syntinen, hän oli paholainen. Naisen hahmossa hän oli aina vikitellyt miehiä, ja aina hän oli siinä onnistunut. Hän kulki haavoitettu sydän rinnassa kivuliaasti sykkien, joskus hänkin oli ollut viaton.

Opettajan kommentti oli vain :On sinulla mielikuvitusta. Ja arvosana 9+.

Sitten tänäinen pätkä:
Vaatteet eivät tee ihmistä,
ei sielua voi vangita valokuvaan.
Me ihmiset olemme sisimmältään paskiaisia,
ei uutta Jeesusta joukossamme.
Jokaisella on oma pahuutensa,
toisilla sisäänsä kätketty,
ei myönnä edes itselleen ettei ole synnitön,
toinen pintaan tuo, tahtoen kaikille näyttää.

Se on nyt sitten runo. Tiedän ettei se ole kovin kaksinen, mutta tähän aikaan en saa enää mitään järjellistä irti. Toivottavasti yllättävän pitkä pätkä torstaille korvaa tänäisen naurettavan naperopätkän lapsenlapsen. No olkaa hyvät, nauttikaa mikäli kykenette, ja saanko kuulla mielipiteenne?

Edit: Niinjoo, Sallalla on arvonta menossa! Tuonne kaikki -->http://muotijatrendit.blogspot.com/2008/12/nukkejuttuja-ja-kuukauden-kisan.html